Kesämuistoja – ahnehtineen hakettajan tarina

Eräänä poutaisena kesälomapäivänäni vuokrasin oksasilppurin. Ajatus oli opetella laitteen käyttöä ja saada pienittyä taloyhtiön risuja hakkeeksi. Kiertotalousteemalla siis.

Pienkonevuokraamon ystävällinen vuokraaja kertoi kyllä laitteen toimintaa esitellessään, että ei sitten pidä ahnehtia työntäessään oksia silppuriin. Olin jo tuotetiedoista opiskellut, ettei märkiä, tuoreita tai liian paksuja oksia saa syöttää laitteeseen. Onnistuin saamaan hakettajan kotiin ja auton takakontista ulos kahdeksi kappaleeksi purettuna. Jatkojohdon avulla sain työpisteen valmiiksi tontin laidalle autotallin taakse. Olin jo rehvastellut vastaan tulleelle naapurillekin, että minä se olen semmoinen maalaistyttö, joka tarttuu hommaan kuin hommaan ihan itsenäisesti.

Polleana kokosin silppurin osaset ja niin lähti homma käyntiin. Miten ylpeä olo! Minä se tässä vaan hakettelen! Ohi kulkeneet naapurin lapset eivät uskaltaneet edes jäädä jututtamaan. Niin tohkeissani ja innostunut kiilto silmissäni taisin siinä tunkea risua risun perään silppurin uumeniin. Kasassa oli jäljellä vielä tuoreempaa oksaa, joka oli tähän asti mennyt hyvin läpi. Sisään vaan samalla vauhdilla, ei tässä aleta himmailemaan. Ehkä se oli yhdistelmä aiemmin hiukan märkiä oksia ja viimeksi syöttämäni ehkä vähän liian paksu oksa. Silppuri sammui ja laitteen kaikki kolme merkkivaloa syttyivät yhtä aikaa.  Ei auttanut keltainen pakki-nappi. Ei inahtanutkaan.

Töpseliä irti. Muovinen suojarakenne edestä pois. Pääsin giljotiinimaiseen ytimeen. Olenpas saanut paljon ja tiiviisti syötettyä tähän osioon. Pienillä oksasaksilla sain löysimmät silput kaivettua pois. Tuoreiden oksien kuoret olivat – juuri niin kuin myyjä oli tiennyt että voi käydä – kalttaantuneet pitkiksi suikaleiksi ja uskomattoman tiiviisti siihen ahtaimpaan kohtaan. Muutaman tunnin takaisen opastuksen varmuudella kääntelin asiantuntevasti härvelin ylösalaisin. Ryömin sen alle ja irroittelin kaiken minkä suinkin sain. Mutta se (liian) paksu oksa ei hievahtanutkaan. Kokosin vehkeen kaikki irtonaiset osat siististi pressun alle ja odottelin apujoukkoja saapuvaksi illan suussa.

Olen lainaamisen puolestapuhuja. Harvemmin tarvittavia laitteita, kuten mehumaijaa, rinkkaa, luistimia tai lumikenkiä saa lainaksi tuttavilta tai esim. Kuin oma sivustolta. Isompia juhlia on sen verran harvoin, että juhla-astiaston saan lainattua tarvittaessa. Kirjat lainaan lähestulkoon aina kirjastosta – vain harvat kirjat haluan omaksi. Vaatelainaamot ovat yleistymässä ja uskon konseptin toimivan juhlavaatteisiin. Auton omistaminen kaikkine sivukuluineen on kallista. Vuokra-auto pidemmille reissuille ja henkilöautoon mahtuville matkaseurueille tulee omaa autoa halvemmaksi. Kimppakyyti esim. työmatkoille on hyvä ajatus, joskin se vaatii viitseliäisyyttä toteuttaa. Meidän kunkin elämäntilanne tietenkin vaikuttaa, sujuuko arki ilman omaa autoa.

Illalla mieheni löysi silppurista vielä yhden säätöruuvin, jota löysäämällä saimme tiukassa puristuksessa olleen oksanpätkän irti giljotiinin hampaista. En tunnustanut ahnehtimisesta johtunutta jumitilannetta vuokraajalle laitetta palauttaessani. Niin viisaita nuo vanhat sanonnat: maltti olisi ollut valttia.