Arktista suoramainontaa

Sattui rapsakka (-20 astetta) pakkaspäivä, kun jaoin yritykseni mainoksia postilaatikoihin. Ja päiväähän ei voinut yhtään siirtää – minun luonteellani ei – tämä tehdään juuri tänään.

Onpa laatikkoja paljon erilaisia. Ensin niitä yksittäisiä tolpan päässä jököttäviä, joissa kansi on päällä tai sivussa. Kansi aukeaa joko kokonaan tai välikannen kautta, jolloin postin mentävä aukko on keskellä tai takana.  On postiluukkuja ulko-ovissa: pitkittäin, poikittain, melkein maan tasalla (ei auta olla polvivaivainen) sekä alle metrin mittaisten silmien korkeudella. Tandem-postilaatikkorivistöjäkin näin eli kaksi riviä laatikkoja päällekkäin. Toisissa laatikoissa ei ole nimiä ollenkaan, toisissa on käsin tehty lappu ”posti”. Yhdessä oli teksti ”täällä asuu pureva koira”.

Mukanani oli ihan perinteisestä paperisesta puhelinluettelosta revitty karttasivu siksi, ettei jäisi harmaita, käymättömiä alueita, kun nyt kerran tähän hommaan aloin. Ei siis Google Mapsia apuna, kuten minusta seuraava sukupolvi ja oman sukupolveni hiukan edistyneemmät olisivat valinneet. Rapea pakkanen aiheutti kyllä sen, ettei kartanluvusta tullut mitään. En näe tekstiä ilman silmälaseja ja lasit kassista kaivettuani huurtuivat heti kättelyssä. Eikun nenäliinaa peliin ja kun tuo nestuukki oli jo valmiiksi kostea nenän niistämisestä, jäätyi saman tien. Siinä sitten olin tien poskessa kartta hankeen pudonneena, silmälasit ja nenäliina jäässä sekä nenä vuotaen. Tyylikäs sankariolo – tässä sitä edistän yritykseni tunnettuutta.

Arvostukseni postinjakajia kohtaan nousi entisestään. Matkaan on lähdettävä kelillä kuin kelillä. Oli sitten paahtava helle (melko harvinainen), paukkupakkanen, tihku- tai rankkasade, liukas, kinostunut tai sula taival.

Jaoin yhtä A4-kokoista paperia per talous eli en ihan hirmuisesti kuormittanut paperilla. Pidän järkevänä, että halutessaan voi  laittaa mainoskiellon postilaatikkoonsa. Selkeä pyyntö rajoittaa saapuvan postin määrää. Tunnustan, että minulla lipsahti yksi mainos postilaatikkoon, josta löytyi pakkasen huurruttama teksti ”ei mainoksia”. Pahoitteluni. Jos taas ei ole rajannut laatikkoonsa tulevaa materiaalia, saa kukin vapaasti päättää kiinnostaako, lukeeko, käyttääkö biojätepussina, maalausalustana vai laittaako saman tien paperinkeräykseen. Mainostajan näkökulmasta on haastavaa saada oma viesti sellaiseksi, että se herättää mielenkiinnon tutustua tarkemmin.

Odotan ilman muuta, että tästä yritykseni eteen tehdystä mainoshappihyppelystä seuraa muutakin kuin pakkasenpuremat posket. Yhteydenottoja odotellessani voin lämmitellä – ah niin ihanalla – kuumalla teellä.

 

 

Semi-dinosaurus sukkuloi

telephone-1541396__180

Olen elänyt sen ajan,  jolloin kotikylääni rakennettiin puhelinlinjoja ja alkoi tulla lankapuhelimia. Kyläläisten numerot muistettiin ulkoa – osan muistan edelleen. Peruskoulussa yhtenä oppiaineena oli konekirjoitus – työvälineenä ei sähkökirjoituskone, vaan manuaaliversio – sellainen, jonka kirjoitusjälki riippui lyönnin voimakkuudesta. Todistukseen konekirjoitusnumeron liitteeksi tuli kirjoitusnopeus sekä montako virhelyöntiä olin tehnyt.

typewriter-1181812__180

Ensimmäisessä hotellissa, jonka vastaanotossa työskentelin oli olennaisena osana ns. room rack.  Metallisessa lokerikossa oli pahvisia slippejä, joiden eri väreillä eroteltiin majoittuvista ryhmät sekä yksittäismatkustajat. Slippejä eri lailla taittelemalla selvisi, oliko asiakas jäävä, lähtevä, lähtenyt ja oliko huone siivottu. Telex ja telefax – laitteet vastaanottivat varauksia takahuoneessa.

P9120014_opt

Jonkinmoisen teknisen ja henkisen harppauksen nykyaikaan olen ollut ottavinani. Älypuhelinten tullessa markkinoille sinnittelin vuosia vanhan, hyvän ja kestävän nokialaiseni kanssa. En vaihda, tämähän toimii ihan hyvin. Harmikseni kuitenkin huomasin, että koska en pystynyt vastaanottamaan multimediaviestejä, uhkasin pudotan täysin dinosaurukseksi. Vaihdoin puhelinta ja pärjäilen sen kanssa hyvin, kun hankin samalla sormilleni sopivan pehmeäpäisen kännykkäkynän, jolla näpytellä viestejä. Kaksi appsia on asennettuna puhelimeeni – WhatsApp (joskaan minun vastaukseni tästä pikaviestisovelluksesta eivät lähde aina kovin joutuisasti lähettäjälle) sekä Swiss Jazz – radiokanava. Ne ovat tällä hetkellä tarvitsemani sovellukset. Google Mapsiin olen tutustunut vasta hiljattain. Aiemmin paperiset kartat olivat ainoita, joista hahmotin sijainnit ja etäisyydet parhaiten.

Parisen kuukautta sitten aloittamani blogi oli minulle suuri askel – tulla näkyväksi ajatuksineni tällä tavalla. Kesken ovat vielä päätökseni muiden sosiaalisen median kanavien suhteen. Sen verran tiedän, että olen vain siellä, missä tiedon jakaminen tuntuu mielekkäältä ja minulle luontevalta. Täällä tämä semi-dinosaurus sukkuloi omalla tahdillaan sopiviin kanaviin ja pysyy kohtuullisesti ajassa mukana.

Seuraavassa kirjoituksessani palaan blogin varsinaiseen teemaan ja syvennyn työhuoneen järjestämiseen.