Semi-dinosaurus sukkuloi

telephone-1541396__180

Olen elänyt sen ajan,  jolloin kotikylääni rakennettiin puhelinlinjoja ja alkoi tulla lankapuhelimia. Kyläläisten numerot muistettiin ulkoa – osan muistan edelleen. Peruskoulussa yhtenä oppiaineena oli konekirjoitus – työvälineenä ei sähkökirjoituskone, vaan manuaaliversio – sellainen, jonka kirjoitusjälki riippui lyönnin voimakkuudesta. Todistukseen konekirjoitusnumeron liitteeksi tuli kirjoitusnopeus sekä montako virhelyöntiä olin tehnyt.

typewriter-1181812__180

Ensimmäisessä hotellissa, jonka vastaanotossa työskentelin oli olennaisena osana ns. room rack.  Metallisessa lokerikossa oli pahvisia slippejä, joiden eri väreillä eroteltiin majoittuvista ryhmät sekä yksittäismatkustajat. Slippejä eri lailla taittelemalla selvisi, oliko asiakas jäävä, lähtevä, lähtenyt ja oliko huone siivottu. Telex ja telefax – laitteet vastaanottivat varauksia takahuoneessa.

P9120014_opt

Jonkinmoisen teknisen ja henkisen harppauksen nykyaikaan olen ollut ottavinani. Älypuhelinten tullessa markkinoille sinnittelin vuosia vanhan, hyvän ja kestävän nokialaiseni kanssa. En vaihda, tämähän toimii ihan hyvin. Harmikseni kuitenkin huomasin, että koska en pystynyt vastaanottamaan multimediaviestejä, uhkasin pudotan täysin dinosaurukseksi. Vaihdoin puhelinta ja pärjäilen sen kanssa hyvin, kun hankin samalla sormilleni sopivan pehmeäpäisen kännykkäkynän, jolla näpytellä viestejä. Kaksi appsia on asennettuna puhelimeeni – WhatsApp (joskaan minun vastaukseni tästä pikaviestisovelluksesta eivät lähde aina kovin joutuisasti lähettäjälle) sekä Swiss Jazz – radiokanava. Ne ovat tällä hetkellä tarvitsemani sovellukset. Google Mapsiin olen tutustunut vasta hiljattain. Aiemmin paperiset kartat olivat ainoita, joista hahmotin sijainnit ja etäisyydet parhaiten.

Parisen kuukautta sitten aloittamani blogi oli minulle suuri askel – tulla näkyväksi ajatuksineni tällä tavalla. Kesken ovat vielä päätökseni muiden sosiaalisen median kanavien suhteen. Sen verran tiedän, että olen vain siellä, missä tiedon jakaminen tuntuu mielekkäältä ja minulle luontevalta. Täällä tämä semi-dinosaurus sukkuloi omalla tahdillaan sopiviin kanaviin ja pysyy kohtuullisesti ajassa mukana.

Seuraavassa kirjoituksessani palaan blogin varsinaiseen teemaan ja syvennyn työhuoneen järjestämiseen.

Hyppäsin tämän junan kyytiin

Matkalla ollaan – jälleen yhdellä elämäni matkalla. Päätin hypätä tämän junan kyytiin, vaikken tiedä millaisia väliasemia matka pitää varrellaan.

Ensiajatukset oman blogin perustamisesta syntyivät Sandy Talarmon verkkokurssilla ”Etumatkaa yrittäjyyteen” (upea kurssi – suosittelen ! ). Ensimmäisten ajatusten (”mitä jaettavaa minulla on”) jälkeen oivalsin, että olinhan kirjoittanut koko ikäni. 13-vuotiaana  kun olin palavan rakastunut minua kymmenen vuotta vanhempaan mieheen (jolla oli AUTO)  kirjoitin ehdottoman suuret ja polttavat rakkauden kuvaukset tarinaksi muistikirjaani. Siitä lähtien olen selkeyttänyt ajatuksiani kirjoittamalla – runoja, analysointia, onnistumisia, raivoa – ilmaista terapiaa siis.

Pohdin tuleeko tästä blogista oman näköiseni ja oloiseni. Päätin, että riitän omana itsenäni.  Se on tarpeeksi. Oma blogi on yksi tärkeä väliasema mennessäni kohti uutta.  Löysin asian, joka innostaa minua – herättää palon ja ajatuksen ”wau – tämä on ihan mun juttu”.  Olen syksyllä kouluttautumassa ammattijärjestäjäksi.  Tämäkin polku on ollut rinnallani koko elämäni ajan. Nyt se vain on tullut näkyvämmäksi ja osaan pyrkiä määrätietoisemmin sitä kohti.

Mieleeni pulpahti se ensimmäinen näkymä elokuvasta ”Minun Afrikkani”. Se jossa pitkä höyryjuna kiemurtelee jossain Afrikan valtavalla savannilla koskettavan musiikin säestämänä. Juna etenee sopivan rauhallisesti – ei siis mikään Pendolino. Minulle sopivaan tahtiin. Niin – romantikkokin olen.