Semi-dinosaurus sukkuloi

telephone-1541396__180

Olen elänyt sen ajan,  jolloin kotikylääni rakennettiin puhelinlinjoja ja alkoi tulla lankapuhelimia. Kyläläisten numerot muistettiin ulkoa – osan muistan edelleen. Peruskoulussa yhtenä oppiaineena oli konekirjoitus – työvälineenä ei sähkökirjoituskone, vaan manuaaliversio – sellainen, jonka kirjoitusjälki riippui lyönnin voimakkuudesta. Todistukseen konekirjoitusnumeron liitteeksi tuli kirjoitusnopeus sekä montako virhelyöntiä olin tehnyt.

typewriter-1181812__180

Ensimmäisessä hotellissa, jonka vastaanotossa työskentelin oli olennaisena osana ns. room rack.  Metallisessa lokerikossa oli pahvisia slippejä, joiden eri väreillä eroteltiin majoittuvista ryhmät sekä yksittäismatkustajat. Slippejä eri lailla taittelemalla selvisi, oliko asiakas jäävä, lähtevä, lähtenyt ja oliko huone siivottu. Telex ja telefax – laitteet vastaanottivat varauksia takahuoneessa.

P9120014_opt

Jonkinmoisen teknisen ja henkisen harppauksen nykyaikaan olen ollut ottavinani. Älypuhelinten tullessa markkinoille sinnittelin vuosia vanhan, hyvän ja kestävän nokialaiseni kanssa. En vaihda, tämähän toimii ihan hyvin. Harmikseni kuitenkin huomasin, että koska en pystynyt vastaanottamaan multimediaviestejä, uhkasin pudotan täysin dinosaurukseksi. Vaihdoin puhelinta ja pärjäilen sen kanssa hyvin, kun hankin samalla sormilleni sopivan pehmeäpäisen kännykkäkynän, jolla näpytellä viestejä. Kaksi appsia on asennettuna puhelimeeni – WhatsApp (joskaan minun vastaukseni tästä pikaviestisovelluksesta eivät lähde aina kovin joutuisasti lähettäjälle) sekä Swiss Jazz – radiokanava. Ne ovat tällä hetkellä tarvitsemani sovellukset. Google Mapsiin olen tutustunut vasta hiljattain. Aiemmin paperiset kartat olivat ainoita, joista hahmotin sijainnit ja etäisyydet parhaiten.

Parisen kuukautta sitten aloittamani blogi oli minulle suuri askel – tulla näkyväksi ajatuksineni tällä tavalla. Kesken ovat vielä päätökseni muiden sosiaalisen median kanavien suhteen. Sen verran tiedän, että olen vain siellä, missä tiedon jakaminen tuntuu mielekkäältä ja minulle luontevalta. Täällä tämä semi-dinosaurus sukkuloi omalla tahdillaan sopiviin kanaviin ja pysyy kohtuullisesti ajassa mukana.

Seuraavassa kirjoituksessani palaan blogin varsinaiseen teemaan ja syvennyn työhuoneen järjestämiseen.

Lapsuudenkotini nykytila ja oman näköiseni elämä

portaat3

Vietin elämäni ensimmäiset 18 vuotta maalla pientilallisen nuorimmaisena tyttärenä. Lapsuudenkotini on nyt erinäisten vaiheiden jälkeen ollut jo vuosikausia tyhjillään – asumattomana. Onnekasta asiassa on se, että paikka on edelleen oman suvun omistuksessa.

Tunteita herättävää on nähdä lapsuudenkotini pihapiiri nykyisessä kunnossa: ränsistynyt, lähes romahtamaisillaan oleva asuintalo; villiintynyt puutarha sekä iso ulkorakennus täynnä roinaa: vanhoja koneita, puutavaraa, kaikenlaista rompetta.

Ei enää merkkiäkään siitä hyvin hoidetusta puutarhasta, jonka marjapensaiden marjoista keitettiin mehumaijatolkulla ihania herukkamehuja. Tai kasvimaasta, josta kerättiin salaattia ja persiljaa. Toki muistan myös sen kovan savimaan, josta porkkanoita nostettaessa jäi vain naatti käteen ja porkkana maahan.

Yhden aikuisiän kesäni – työkomennusten välissä – vietin lapsuudenkodissani yksin ”mökin mummona”.  Joka toinen päivä lämmitin uunia ja joka viikko tuli ajaa rinteisen tontin nurmikko.  Samalla siinä menneitä työkausia sulatellen ja uusia suunnitellen.  Ainutlaatuinen kesä – maailman tuulet taantuivat hetkeksi – rauhoituin mökin ja puutarhan ylläpitoon.  Lähinaapuri totesikin, että on mukava katsella, kun savu taas tupruaa savupiipusta ja talossa asutaan jälleen.

Unissani olen useasti joko tutulla kylätiellä tai kotitalon vintillä, joka oli minusta lapsena hiukan pelottava paikka. Palasin muutama päivä sitten noihin huoneisiin ihan konkreettisesti menneitä tunnelmia muistelemaan. Olisivatko nuo olleet viimeiset hyvästit koko talolle ja niille elämänvaiheille, jotka olen tuossa talossa asuessani kokenut. Lapsuus,  nuoruus, kouluvuodet haasteineen, teini-ikä, aikuistuminen, perheen yhteiset muistot ja lukuisat suvun kokoontumiset. Kaiken keskipisteenä oli tämä talo, joka on nyt hylättynä ja unohdettuna. Sen kukoistuskausi on ohi.  Joidenkin sen asukkaiden elämä on jo päättynyt. Muiden elämät jatkuvat toisaalla.

traktori

Koen eläväni oman näköistäni elämää. Ei sitä niin monen suomalaisen kulkemaa oletettua elämänkaarta. Minulla ei ole omaisuutta, vuokrakoti riittää mainiosti. Ei kesämökkiä, venettä, moottoripyörää, asuntoautoa. Ei aineellisia sitoumuksia. Sen sijaan minulla on avoin mieli ja halu matkustaa: nähdä ja kokea uusia matkakohteita. Aistia tunnelmia, nauttia kiireettömyydestä, ei enää pää kolmantena jalkana jokaisen nähtävyyden perässä. Toivon mukaan minulla on myös  uteliaisuutta, ennakkoluulottomuutta ja spontaaniutta mennä toisinaan oman mukavuusalueen ulkopuolellekin. Ja lujuutta samoin kuin lempeyttä. Elän minun näköistäni elämää. Olen löytänyt ne asiat, joista olen haaveillut ja joista nautin.

kisu rentoilee

PS.

Tässä vaiheessa, kun ammattijärjestäjän toimeni on vasta muotoutumassa, sallin itselleni poikkeamat ”apua tavarakaaokseen” aiheesta. Tämän kirjoituksen löyhä linkki aiheeseen on mielenkiintoni päästä raivaamaan haja-asutusalueille talojen takapihoja ja ulkorakennuksia. Sitä(kin) kohti otan askeleita tässä syksyn kuluessa.