Omat pullonkaulat ja toisten järjestämisurakoiden aloittaminen

Olen muuttanut elämäni aikana reilut 20 kertaa. Minun on ollut helppoa luopua tavaroista. Koti on rakentunut kulloinkin melko pienen materian keskelle.  Silti huomasin, että vieläkin on ylimääräisiä  tavaroita, joita kuljetan mukanani muutosta toiseen. Tai vieläkin teen jotkut asiat hankalasti, kun voisi tehdä helpomminkin.

Kuten esimerkiksi kahden paperisen kalenterin käyttö.  Oli alkanut olla työlästä, kun toisinaan töissä unohdin oman sovitun  menon tai vapaa-ajalla unohdin sovitun työasian ja näin tuli päällekkäisyyksiä. Nyt käytän yhtä kalenteria, jossa kaikki menoni ovat helposti nähtävissä. Tapaamisten sopiminen helpottui heti. Sen verran dinosaurus vielä olen, että  pidän enemmän paperisesta kuin sähköisestä kalenterista.

Hyvän mielen vaatekaappi

Rinna Saramäen mainion kirjan ”Hyvän mielen vaatekaappi” innoittamana tein vaateinventaarion. Ihan Excel-taulukon, mikä herätti ystäväpiirissäni lievää huvittuneisuutta, sen verran harvinainen taisi tämä kunnostautumiseni olla. Inventaario kuitenkin auttoi hahmottamaan, minkälaisia vaatteita omistan ja mitä puutteita vielä on. Etten enää hanki lisää sifonkisia yläosia vaan mieluummin investoin laadukkaaseen jakkuun.

omat valokuvat

Paperiset valokuvani olivat siististi kymmenessä albumissa. Sisältöjä tutkiessani huomasin, että olin säilyttänyt paljon huonolaatuisia kuvia – milloin syy ei niin laadukkaissa kameroissa, milloin kuvaustekniikassa.  Silmissäni vilisivät vuosikymmenten muistot, kun kävin kuvia läpi. Säästin vain ne puhuttelevimmat ja jäljelle jäi vain yksi uunivuoka (arvatenkin väliaikainen säilytysratkaisu) täynnä kuvia. Ostan kauniin albumin, jonne järjestän nuo elämäni mukavimmat kuvat. Tämä prosessi opetti hyvin, minkälaiset asiat itseä kiehtovat. Itselläni luonto, kukat ja erilaiset kontrastit ovat kuvaamisessa viehättäneet.

Verhoja minulla  ei ole varastossa – toisin kuin tuttavallani jolla löytyy vappu-, pääsiäis-, juhannus-, kesä- ja talviverhot ainakin. Pidän sälekaihtimista ja haluan kaiken mahdollisen luonnonvalon sisään mitä vaan meille näille leveysasteille suodaan.

Käyttöohjeet kävin myös läpi. Poisheitettävää löytyi eli niiden noin viisi elämänvaihetta sitten omistettujen ja joillekin muille osapuolille päätyneiden härpäkkeiden ohjeet saivat mennä.

Saan ammattijärjestäjätutkinnon tulevana syksynä, mutta olen jo keväällä aloittanut raivausprojektit.

Järjestämistyön ehdoton antoisa puoli on sen konkreettisuus.  Kun urakka on ohi, tehty työ näkyy.  Ja kuuluu tyytyväisinä kommentteina.  Aloitettaessa asiakas ei välttämättä tohdi sanoa ääneen kaikkia ajatuksiaan.  Hän on jo tiedostanut, että tavaraa on liikaa. Hän on ottanut ison askeleen ja uskaltanut avata kotinsa vieraalle ihmiselle. Ja uskaltaa antaa organisointivastuun ammattilaiselle, joka  kekseliäisyytensä sekä järjestely- ja suunnittelutaitonsa avulla saa tilan asiakkaan tarpeisiin toimivammaksi.

Kokemukseni mukaan kaksi tuntia on sopiva rupeama yhtäjaksoiseen järjestämiseen. Sen jälkeen on tauko on paikallaan. Asiakkaalle työ on intensiivistä, sillä se edellyttää jatkuvaa päätöksentekoa tavaroiden suhteen. Säilytetäänkö, kierrätetäänkö vai heitetäänkö kokonaan pois.  Järjestäjälle ensimmäinen tunti on olennaisinta aikaa aistia minkälaisen ihmisen tavaroita ollaan käymässä läpi. Mitkä asiat ovat hänelle tärkeitä, mistä on helppo luopua ja mihin tavaroihin on esim. niin voimakas tunneside, että tavara jää. Tärkeää on aistia hänen henkilökohtainen etenemisnopeutensa, ettei tule tunnetta hosumisesta.

Seuraavassa kirjoituksissani avaan vaatehuoneen, varaston ja työhuoneen järjestämisessä vastaan tulleita kokemuksia.

Tulipalo ja tärkeimmät tavarat

IMG_0841

Lämmin aurinkoinen ilta eteläterassilla. Muovinen tuhkakuppi lähellä seinää. Tuhkakupissa huolimattomasti tumpattu savuke. Tässä yhdistelmä, joka sytytti eilen tulipalon rivitalossamme.

Neuvokas naapurinperhe omalla pihallaan havahtui siihen, että nyt palaa jossain isosti. Ämpärit täyteen vettä ja sammuttamaan, liekit nuolivat seinää jo parin metrin korkeudella. Terassin ikkuna oli auki, sen kautta samainen naapuri  kiipesi tarkistamaan, ettei sisällä ollut ketään. Kaikki oli harmaan savun peitossa ja haisi kitkerältä. Palokunta oli nopeasti paikalla. Tuli vielä tarkistaa ettei puurakenteisiin jäänyt mitään kytemään. Seinälautoja vedettiin sorkkaraudalla auki. Palomiesten mukaan oli vain parista minuutista kiinni, ettei palo olisi lähtenyt tuuletuskanavia pitkin leviämään koko talon leveydelle. Naapurin ripeä toiminta pelasti koko kuuden huoneiston rivitalomme. Myöhään illalla huoltoyhtiön edustaja sai viimein palohuoneiston asukkaat kiinni, puhelu hiukan valmisti perhettä karuun kotiinpaluuseen.

Ehdimme naapureiden kanssa vaihtaa ajatuksia ja tunnelmia reilun parin tunnin aikana, kun seisoimme pihoillamme palokuntaa odotellen ja heidän toimiaan seuraten. Kaikki tapahtui niin yhtäkkiä. Jos tuli saa vallan, se kulkee rakenteita pitkin nopeasti. Mitähän kotivakuutuksemme omavastuu onkaan ? Jos koko talo olisi jouduttu evakuoimaan, mihin olisimme menneet tulevaksi yöksi ? Jos yhtään aikaa olisi ollut mitkä tavarat olisivat tarttuneet mukaan ?  TV ehdottomasti – huikkasi naapuri – ja lapset ja tuo rakas vaimo.  Luottokortti ja passi – heitin itse. Kun mieli ei heti tapahtuneen jälkeen rauhoittunut yöpuulle, jäin uudelleen miettimään noita tärkeitä tavaroita.

Ottaisin mukaani kalenterin. Siellä on paljon sellaista tietoa, jota ei ole missään muualla tallessa. Sovitut tapaamiset, syntymäpäivät,  osoitekirja ja salasanoja (joita ei toki saisi olla missään kirjoitettuna, mutta kuka – kysyn – kuka niitä kaikkia ulkoa muistaa). Kännykkä lähtisi myös mukaani. Nykyään ei kenenkään numeroja muista ulkoa. Toisin oli lapsuuteni maalaiskylässä – olen kokenut sen ajan, kun puhelimia vasta kylälle hankittiin. Oli seinä- ja pöytämalleja – kaikki niitä veivattavia numerotauluja.  Kolmanneksi nappaisin mukaani lompakon. Käteistä käytän nykyään vähän, mutta kaikki maksu- ja etukortit siellä on. Sekä ajo-, Kela-, elintenluovutus- ja matkavakuutuskortti.

Uni tuli helposti, kun kaikki tiesimme että palokunta oli tarkistanut tilanteen. Tunnen kiitollisuutta naapureista, katosta pään päällä ja elämäni rakkaista ihmisistä.

Hyppäsin tämän junan kyytiin

Matkalla ollaan – jälleen yhdellä elämäni matkalla. Päätin hypätä tämän junan kyytiin, vaikken tiedä millaisia väliasemia matka pitää varrellaan.

Ensiajatukset oman blogin perustamisesta syntyivät Sandy Talarmon verkkokurssilla ”Etumatkaa yrittäjyyteen” (upea kurssi – suosittelen ! ). Ensimmäisten ajatusten (”mitä jaettavaa minulla on”) jälkeen oivalsin, että olinhan kirjoittanut koko ikäni. 13-vuotiaana  kun olin palavan rakastunut minua kymmenen vuotta vanhempaan mieheen (jolla oli AUTO)  kirjoitin ehdottoman suuret ja polttavat rakkauden kuvaukset tarinaksi muistikirjaani. Siitä lähtien olen selkeyttänyt ajatuksiani kirjoittamalla – runoja, analysointia, onnistumisia, raivoa – ilmaista terapiaa siis.

Pohdin tuleeko tästä blogista oman näköiseni ja oloiseni. Päätin, että riitän omana itsenäni.  Se on tarpeeksi. Oma blogi on yksi tärkeä väliasema mennessäni kohti uutta.  Löysin asian, joka innostaa minua – herättää palon ja ajatuksen ”wau – tämä on ihan mun juttu”.  Olen syksyllä kouluttautumassa ammattijärjestäjäksi.  Tämäkin polku on ollut rinnallani koko elämäni ajan. Nyt se vain on tullut näkyvämmäksi ja osaan pyrkiä määrätietoisemmin sitä kohti.

Mieleeni pulpahti se ensimmäinen näkymä elokuvasta ”Minun Afrikkani”. Se jossa pitkä höyryjuna kiemurtelee jossain Afrikan valtavalla savannilla koskettavan musiikin säestämänä. Juna etenee sopivan rauhallisesti – ei siis mikään Pendolino. Minulle sopivaan tahtiin. Niin – romantikkokin olen.